Ja sitten kirjoitan taas yhden lämminhenkisen merkinnän hauskoista asioista, vaikken ole kovin hauska saati lämminhenkinen.
Mä rakastan Wallpaperia, kakkuja, pret-a-porter-näytöksiä ja villahuiveja, mutta ne ovat pikkuasioita sen rinnalla, kun opin keskihajonnan laskukaavan aivan uudestaan tai teen käppärikäännöksiä parkkipaikalla (Suvi, tää on sulle). En mä halua kirjoittaa bleisereistä, haluan pukeutua niihin. Ei tämä ole mun ilmaisukeino enää.
Tänään mä lähden pois. Oon laskostanut neljä viikkoa rinkkaan ja päättänyt viimeiset monopoliottelut. Erä yksi: toinen sija. Erä kaksi päättyi raivoon ja kirkunaan, mutta musta tuntuu että mulla oli eniten rahaa.
Ikävä ei jää. Musta on hyvä mennä vaihteeksi kotiin, oikeisiin ongelmiin ja todellisiin tilanteisiin. Halailemaan kaikki lempitytöt ja -pojat ja kuuntelemaan tyhjiä lauseita, joilla opo valaa uskoa hiljalleen luhistuviin abiturientteihin.
Niistä voisi tehdä juomapelin.
Luksus on juurtunut muhun. Jos mulle annettaisiin tehtäväksi löytää hinnoittelemattomien vaatteiden joukosta arvokkain, pystyisin siihen vaivatta – kirpeimmän hintainen on se mekko, jota laskostetaan jo paperikassiin mua varten.
En tiedä mistä se johtuu tai onko se ehkä ominaisuus, josta pitäisi pyrkiä eroon. Mutta mä en halua elämääni mitään, minkä voi korvata uudella välittömästi tai jonka rinnalla on kymmeniä muita. Mun jokainen ostos on paras, siihen mennessä tai ikinä, ja haluan sen kestävän kunnes olen ruttuinen itsekin.
Kuvat ovat Louis Vuittonin Champs-Elyséen liikkeen näyteikkunalta (muistin äkkiä olevani turisti, kun kello oli kuutta vaille yksitoista sunnuntaiaamuna). LV:n lisäksi mun suosikkilaukut tulevat Lumin, Chloén, Mulberryn ja YSL:n mallistoista, kengissä tykkään Lanvinin, Minna Parikan ja Isabel Marant’n muotokielestä. Mun lempivaatteet ovat usein By Malene Birgerin, Patrizia Pepen tai Ivana Helsingin.
Vaikka eihän sillä ole väliä.
En koskaan löydä talvitakkia. Eilen mä luovutin selattuani läpi noin joka ainoan Eurooppaan toimittavan verkkokaupan ja avasin viileästi Burberryn sivut - huomatakseni että villakangastakkien hinnat lähtee 795 eurosta. Kiroilin spontaanisti vähän ja sitten vielä harkitusti lisää, koska siitä on pitkä aika kun olen viimeksi kiroillut suomeksi ja se kuulosti hauskalta.
Viimeksi kun kävin Stockalla, näin vaalean duffelin joka maksoi ihan varmasti paljon vähemmän. Kaipaan kotiin. Täällä ei ole Stockaa. Eikä ykkösen aamuohjelmia. Yritin katsoa niitä Yle areenasta, mutta illuusio on melkein yhtä hyvä kuin tämän tomaatin selviytymismahdollisuudet (söin sen aamupalaksi).
Kuvassa olen minä, sammaloituneet portaat ja viisi halpaa saksalaista autoa. Tähtäimen vasemmalle puolelle jäi ei halpa eikä saksalainen kermanvärinen Alfa Romeo, tuo autojen jumala, jonka ominaisuuksilla kyllästyttäisin koko ystäväpiirini koomaan mikäli ymmärtäisin niistä mitään.
Kuvassa on myös pari uusia kuulokkeita, niillä on merkillisen suuri vaikutus mun habitukseen. Jakku päällä raja klassisen tyylin ja tympeän liikenaisen välillä on häilyvä, ja tomaatinpunaiset luurit sulkevat pois kummatkin vaihtoehdot. En tiedä onko se hyvä. Mutta chronic bitchfacen kanssa vuosia eläneenä osaan arvostaa sitä, kun vastaanpyöräilevä hipsteripoika hymyilee mulle.
Luurit Urbanears, toppi Benetton, jakku Patrizia Pepe, farkut Tiger of Sweden, laukku Louis Vuitton, tennarit Ked’s, huivi Ennalta.
Face it, bitches. Täällä se on, enkä voisi olla onnellisempi huomatessani sen.
Mä en odota alkusyksyn lämpimiä iltoja enkä hyvää kirjaa ja suklaata viltin alla, sillä tiedän kyllä ettei niitä koskaan tule (mun kanssa viltin alla nötköttää Matemaattisia malleja II). Mä odotan Aubin&Willsin merinoneuletta farkkujen kanssa, sitä kun ensimmäinen syysmyrsky kaataa puun ja välttää täpärästi sähkölinjan, sitä kun pääsen sisään lukion ovesta kahvimuki kädessä ja ydintä myöten jäässä, ja sitä syyskuista mojitoiltaa, kun me ei taaskaan viitsitä murskata jäätä ja juodaan rommi pois.
Kesä on ihan kiva, mut syksyssä on syvyyttä. Mä en koskaan väsy odottamaan sitä.
Tänä aamuna piirsin valkoiselle kopiopaperille pieniä hattivatteja. Kun kyllästyin ja lähdin poimimaan puutarhasta papuja, satayhdeksän silmäparia jäi tuijottamaan keittiönpöydältä.
Ja kun mä tulin takaisin ja kiersin kädet polvien ympäri, seuraan oli liittynyt vielä kolme. Ne oli piirtänyt poika, joka ei ole milloinkaan katsonut muumeja. Yksi hattivateista oli meduusan näköinen ja toinen muistutti vähän siiliä.
Uusi perspektiivi, se on avain melkein kaikkeen.
Matkustin Hampuriin. Paikallisjunassa tapasin taas yhden niistä julkisen liikenteen terroristeista, joiden takia toisinaan toivon että olisin Chuck Bass. Ostin mozzarellaciabattan mukaan ja astuin urheilukauppaan etsimään joogavaatteita. Soitin mun veljelle.
Sitten tulin ulos (ei joogavaatteita) ja osuin keskelle pride-kulkuetta. Tuli melkein itku, mutta torjuin sen. Ilmapallot kaikissa spektrin väreissä poukkoilivat, sade vaimeni ja jokaisessa hymyssä oli lupa rakastaa, ja mä mietin miten helppoa elämä on. Sama tunne kuin joissain Jónsin biiseissä tai junamatkoissa Itä-Suomeen tai siinä, kun päästää irti pisimmän halauksen.
P.s. ostin myös kengät.
Jos tässä todellisuudessa on enää mitään varmaa, se on mun marimekkomerkintöjen sykli. Yksi tammikuussa, yksi heinäkuussa.
Tällä kertaa mä en ollut aivan varma. Olen ollut Marimekon ystävä aikaan jolloin marimekkomerkintä vaati screenshotin, brutaalia rajausta ja särmien siloittelua eikä tarjolla ollut valmista “jaa blogiisi” -työkalua, josta sain kopioida html-koodin. Mä olen pukeutunut säkkimekkoon ja Swedish Hasbeensin klopoihin ennen Mia Frilanderia mainoskuvissa.
Ollaanhan me yhä läheisiä. Loota-takissa on kirkas syyspäivä ja Sahi-mekossa lokakuun koko harmaus, ja jopa ensinmainittu puhuttelee kaikessa…sinisyydessään. Musta on ihanaa, että uuden malliston villakangastakit ja -mekot todella ovat villaa (toisin kuin viime syksynä) ja että Marimekko tuntuu päivittyneen nykyteknologiaan ja löytäneen uudestaan suuren yleisön.
Mutta silti jotenkin surettaa. Etsin merkkejä lopusta. Yhteistyömalliston tennarit ovat kauttaaltaan kamalia, Pursu-takki aivan kuin Henriet-anorakki toissakeväältä jne. Vähän tunnettu itsestäänselvyys: kaikki tuntuu aidommalta, kun se on vain mun.
Itsensä kuvaaminen, tuo käsittämätön taiteenlaji. Olen menettänyt sille maineeni, hermoni ja runsaasti lukuaikaa, mutta tulos yllättää aina. Vähän taivasta. Joen vastapuolella kasvavan tammen latva. Horatio Caine.
Musta olisi mukavaa, jos joku leipoisi mulle nyt hyvän juustokakun. Tai jos olisin ymmärtänyt ottaa Satun neulomat villasukat mukaan, ne ovat noiden housujen väriset. Se, että oon joskus ollut villasukkien neulomisen arvoinen, on melkein parempi kuin hyvä juustokakku.
