Tänään istuin sohvannurkassa nuorisotiloilla. Katsoin, kun panda ja aasialaisnainen hutkivat toisiaan tv-ruudulla, kuuntelin puolella korvalla keskustelua, jota käytiin molemmin puolin minua ja ajattelin itseäni. Kun lähdimme puolenyön jälkeen kävellen pakkaseen, minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mistä muut olivat puhuneet (villi veikkaus: se liittyi jotenkin Hopeanuoleen) ja muut ajatukseni olivat kauniissa umpisolmussa.

Kolmen ja puolen vuoden yhtäjaksoinen bloggaus vaihtelevista aiheista on kunnioitettava saavutus kuusitoistavuotiaalta, joka saa täydet pisteet diagnosoiitsesijapanikoi.comin kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireita kartoittavasta testistä. En ole vielä kyllästynyt itseni valokuvaamiseen, vaatteisiin enkä kirjoittamiseen. En ole musertunut saamani ikävän palautteen alle. En ole suunnitellut tätä viikkokausia. Satun vain olemaan niitä ihmisiä, jotka tekevät kuten haluavat juuri kun haluavat, ja koska haluan olla niitä vastakin, julkaisen tämän nyt enkä viikkokausien päästä. Olen päättänyt jäädä katkolle bloggaamisesta.

Pukeutumistyylini ei pitkään aikaan ollut sitä, mikä on minusta mukavaa, se oli vastalause maailmalle. Jokainen arvosteleva katse, jokainen hihitys selkäni takana on ollut voitto minulle – katsokaa nyt, tuolla ne taas ovat. Pikkusieluiset. Tynnyrissäkasvaneet. Kapeakatseiset. Minähän olen so Saks Fifth Avenue. Olen kasvattanut kuoren, jonka todellisen paksuuden ymmärsin vasta äsken kävellessäni kimaltavassa kylmyydessä tennareilla hyvän ystävän kanssa. Vahvuus on heikkouden sulkemista pois, mutta heikkouksien näyttäminen vaatii vahvuutta.

Ja onko niillä vaatteilla sittenkään niin paljon merkitystä kuin kuvittelin? Muistopuheessani tuskin mainitaan, miten huoliteltu aina olin, eikä kukaan kuolemani jälkeen muistele kenkieni lukumäärää kuin ehkä kauhistelutarkoituksessa. Rakastan kauniita vaatteita ja kenkiä, mutta pakko se on tunnustaa: olen Myy Maaria, ja minulla on jo pitkään mennyt vähän överiksi. Ei kaverin kanssa tarvitse riidellä yhden mokkapäällysteisen koron lohkeaman takia, ja olemassa on parempiakin tapoja viettää iltansa kuin viltin mutkassa selailemassa läpi Net-a-porteria.

Saatan palata kahden viikon kuluttua häntä koipien välissä, mutta jos palaan, palaan ihan mielelläni. Taukoni tarkoitus on keskittyä vaatenörtteilyn sijaan elämään, miettimään, millä oikeasti on jotain väliä ja siihen, mikä Rücksackin artikkeli nyt taas olikaan. Olen valmis kohtaamaan faktat ja myöntämään, etten koskaan tule saamaan opiskelupaikkaa kirjoittamalla siitä, mitä tänään söin aamupalaksi ja mitä mulla oli päässä. (Kauramuropaketin tyhjäksi ja H&M:n rusettihattu.)

Vähän voitte vaihtaa kanavaa, mutta älkää silti unohtako tulla takaisin. Minäkin lupaan tulla.

P.S. Poistin blogini nyt blogilistalta, sillä siellä oli edelleen kahden vuoden takainen kuva, mutta lisäsin sen takaisin, toivon mukaan uudella kuvalla varustettuna, ettei paluuni sitten joskus jää ihan piiloon. Vanhat tilaajat ja uudet ystävät, sinne!

Kolmipäiväinen viikonloppu starttaa än yy tee nyt. Aion rölleillä, käydä leffassa ja siivota. Aion myös käyttää uutta lempisanaani rölliä.

Katsoin juuri melkein loppuun elokuvan P.S. I love you. Olin aikeissa viettää herkkupäivän ystävieni Ihaan, Unkin ja Kyöstin kanssa ihan vaan sen kunniaksi, etten pian saa enää ikinä syödä paljon mitään, mutta löysin kotoa vain persikka-passion-jugurttia, appelsiineja ja kauramuroja. Lame.

Mutta ne kauramurot sentään saattaa sisältää vehnää.

Koko lähipiirini voi allekirjoittaa seuraavan väitteen: en ole farkkutyttöjä. Mulla oli farkut jalassa viimeksi syyskuussa, sitä edeltävää kertaa saadaan etsiä aina huhtikuuhun asti. Farkkuolo iskee harvoin, mutta kun se iskee, oikea vaihtoehto on Cheap Monday, erittäin kapeat lahkeet ja erittäin jenkkimaanviljelijä-sininen sävy.

Sen lisäksi, että reilun vuoden ikäiset Cheap Mondayni ovat tähän asti ainoat farkut, jotka istuvat alakroppaani, ne ovat myös ainoat farkkuni. Olen hankkiutunut muista eroon huomaamatta ja kaikessa hiljaisuudessa: yhdet saivat uuden kodin Annin luota, toiset Piian, loput vein kierrätykseen tai pätkin sortseiksi ja jätin käyttämättä. Farkkulegginsien valtakausi, jolle ei loppua näy, on kuin lahja taivaasta meille, joiden takapuolen, jalkojen pituuden ja lonkkaluiden sijainnin suhde ei nyt vaan sovi yhteen mallikansalaisten kanssa, mutta silti olemassa on oltava se yksi pari farkkuja. Niitä päiviä varten, kun on farkkuolo, oli niitä sitten kolme tai kolmesataa per vuosi.

Hellyyttäviä yksityiskohtia elämässäni, osa 2: luurankovedin. Ihanaa olla niin fiksu, että olisin ehkä tajunnut ilmankin.

Kun ostin ne Biancon kiilat ja tulin seuraavana päivänä tsekanneeksi saldoni, paperipussiin hengittäminen oli hyvin lähellä. Vannon ja vakuutan, ettei mun tilillä ole ollut niin vähän rahaa sitten viime huhtikuun. Päätös ostoslakosta oli helppo tehdä, mutta maanantaina törmäsin pariin vastustamattomaan asiaan, jotka söivät ihan vähän varojani. Every girl needs her saksikaulakoru and muumipeikkolahjanarurulla.

Hellyyttävät yksityiskohdat elämässäni, osa 1: noilla saksilla voi oikeasti leikata.

Tämä aamu oli taas yksi niitä aamuja. Niitä, joihin herätessä on melko varma, ettei ruotsintunti ole kahdenkymmenen minuutin lisäunien arvoinen ja että ihan hyvin voi laittaa taas legginsit, mekon ja tennarit. Laitoin siis legginsit, mekon ja tennarit, suoristin tukan vähän päin seiniä ja tallustin autoon. Röllimöykkypäivä.

ikilempitunika GT, pinviini titiMadame, neule Vila, tennarit DinSko, villasukat neuloi mummi

Kuvassa on muuten myös jotakin uutta: villasukat! Jeejee, sain ne mummilta sunnuntaina ja ne on violetit ja ihanat ja lämpimät. Siitä on pitkä, kun mun varpaita ei viimeksi palellut.

En ole ihan varma, tuleeko musta sittenkään graafikkoa. Varmaa on sen sijaan se, että Minna Parikan uusi kevätmallisto on jotakin aivan uutta ja samalla tuttua, värit ovat ihan liian keväiset ja tuovat mieleen mansikkaskumppapiknikit Ruttiksessa, ja vaikken edes pidä mansikkaskumpasta tai ole koskaan ollut piknikillä Ruttiksessa, on tämä mielikuva erittäin positiivissävyinen ja ylipitkät lauseet erikoisalaani.

Jälkiruoka-avokkaat sekä rusettinilkkurit olisivat ihanimmat, mutta tuhoa ja kuolemaa kylvävät korot eivät oikein miellytä silmääni. Kauniit siipikorkkarit nostavat epäilemättä oikeasti lentoon, ja huulet saavat nauramaan. Uudelle neulemallistolle en syttynyt, naamiot lähinnä pelottivat – täytynee pysyä kaukana Bulevardilta, kunnes joku on käynyt ostamassa ne kaikki pois.

Mutta jos jotakin tästä mallistosta hankin, se on hansikkaat. Kädenlämmitinvarastoni käsittää tällä hetkellä yhdet harmaat villalapaset, jotka ovat jossakin akselilla koulu-Jonnan koti-leirikeskus, eikä minua oikeastaan haittaisi omistaa noita sinisiä ajohansikkaita sydämillä. Tai ehkä nautinkin jälkiruokani käsinemuodossa? Ken tietää.

Kollaasin kuvat minnaparikka.com, joka on muuten saanut uuden, ihanan ulkoasun!

Jos mulla ja Piialla on jotain totaalisen yhteistä, se on rakkaus satunnaisiin asioihin. Niin kuin nyt vaikka junamatkoihin mineimpään naapurikaupunkiin lyhyimmän koulupäivän jälkeen syömään ja shoppailemaan Seppälään (jota ei tietenkään ole täällä kotona, ei, eihän?) Satunnaisista asioista on paljon helpompi nauttia kevyiden kantamusten kera, joten tällä kertaa matkassa vain maman pokkari. Seitsemän megapikseliä, tässäkö? Surullista.

Mekko GT, teeppari H&M, kaulapingviini titiMadame, leggarit Vila

Olen tämän päivän aikana tullut siihen tulokseen, että lapualaiset todella ovat maailman epäystävällisintä kansaa. Tämän päivän saldona paljon häpeämätöntä tuijotusta ja yksi haistattelu keskellä kirkasta jalkakäytävää. Ihan vain vinkkinä: ei näin. Toisena vinkkinä: näette paremmin, kun jätätte esimerkiksi 90 prosenttia siitä silmämeikistä pois ja käytätte säästyvän ajan johonkin rakentavaan.

Ylemmän kuvan henkilö lähti torstai-iltana mummilaan ja perjantai-iltana koulun ja Jonnan kautta iskoleirille, joten on kaiketi täysin ymmärrettävää, ettei ylemmän kuvan henkilö päivittänyt blogiaan, sillä yhdessäkään mainituista paikoista ei ole internetiä, ellei koulua lasketa. Oman lusikkansa soppaan työntää myös se seikka, että ylemmän kuvan henkilön huumaavan korkeat verikoetulokset tulivat. Ylemmän kuvan henkilöllä on mitä todennäköisimmin keliakia, joka varmistetaan ennalta määrittelemättömänä ajankohtana tunkemalla muoviputki ylemmän kuvan henkilön ruokatorvea alas. Ylemmän kuvan henkilö ei ole kovin innoissaan tilanteesta, mutta onneksi hänellä on vertaistukihenkilö, jonka mielestä “sun on aika oppia, että kaikessa on gluteenia” ja “ei lakritsaa, siitä kuolee”.

Ylemmän kuvan henkilö olen minä.

Toim. huom.: tässä ei ole gluteenia. Normaaliin postaustahtiin palautuminen huomenna, sitä ennen jonossa on unirytmi.

Stellan inspiroimana ajattelin kokoomakirjoittaa ja kokoomakirjoitankin nyt viime vuoden parhaista löydöistä. Koska löysin shoppailun ilot vasta vähän aikaa sitten neljän reisareissa ja hippitennareissa (joista en muuten luovu. Lupaan esitellä ne teille vielä joskus) vietetyn vuoden jälkeen, jotain kahdeksankymmentä prosenttia vaatekaappini sisällöstä on niitä viime vuoden löytöjä. Hei, olen Lotta ja kannatan kestävää kulutusta.

Tässä kuitenkin parhaimmisto, olkaa hyviä!

Vuoden the ykkösostos armahan läppärini lisäksi on ehdottomasti Nikon D60, ensimmäinen digijärkkärini. Se kaapi tilini tyhjäksi, joten pitkä ostoslakko tuli tarpeeseen – ostoslakko, joka purkautui eurojen jonoonlaittamiseen pölyisen aurinkoisessa Vaasassa eräänä maaliskuun päivänä. Päivän ja koko alkuvuoden parhailta tuntuivat jo silloin pieni merimiesjakku sekä sydämenmuotoinen kiiltomuovilaukku, molemmat H&M:ltä.

Kesän parhaat käsittivät niin designkorua kuin kahta paria kenkiäkin. Vagabondin nauhakenkiä ehdin metsästää kuukausikaupalla netistä, Biancon luokittelemattomia korkkareita en edes tiennyt tarvitsevani ennen kuin ne sattuivat silmääni Kampin liikkeen alehyllyltä. Niillä on niin biletetty päivänkoittoon kuin kävelty hellepäivä Helsingissä – päkiäkivuitta.

Muuminmuotoinen röyhelömekko on ratkaisu kaikkiin niihin päiviin, joina on ok näyttää muumilta. (Kaikkiin päiviin.)

Syksyllä tein monen monta multilöytöä, listalle olisivat ansainneet päästä ainakin vielä Monkin pöllöneule ja Selected Femmen kaulapussukka, mutta mulla ei ollut kummastakaan yhtään asiallista kuvaa. Laukku on maailman tilavin, takki paksuusluokassaan lämpimin, huivi pehmein ja kauneimman värinen ja college – no se on Acnen college. Iso ja Acnen. Halvalla sain. Mainitsinko muuten jo, että se on Acnen?

Joulukuun parhaat löydöt kääriytyivät synttäripaketeista, paljettimyssy tupsulla (!!) Ennalta ja Marc Jacobsin Daisy äidiltä.

Mitä te löysitte vuonna 2009? Ja onko joku muka jo tottunut siihen, että nyt on 2010?

…että täälläkin olisi sää, jossa huivi saa hulmuta vapaana reittä vasten ja raitapaita vilkkua jakun alta.

…että minäkin näyttäisin rennolta, en alppivaarilta polvipituisissa lörppöhousuissa ja ryppyisessä jakussa sekä että olisin ostanut jotkin Minimarketin värikkäistä nauhakengistä silloin, kun niitä myytiin.

…etten olisi nähnyt tätä kuvaa, sillä sain sen myötä jälleen yhden hyvän syyn astua lisäaskel kohti skandinaavista mustavalkoisuutta. <3_______<3 Eikö se jo riitä, että joudun pohtia jokaisen asukokonaisuuteni kahteen kertaan, kun violetti neule ei vaan mätsää sen punaisen huivin kanssa? (Ks. eilinen merkintäni, erityisesti sen viimeinen kuva.)

…että minullakin olisi tuollainen tukka, tyyli, pyörä ja nimi. (Oikeasti en, mutta siistejä ne ovat silti!)

…että tämä tyttö olisi toteuttanut runotyttölookin jotenkin toisin.

Kuvat Stockholm Street Style, The Sartorialist, Copenhagen Street Style