No niin, nyt se uusi ja ihmeellinen. Varoituksen sana heti alkuun: ei, ette saa niitä vaikka tahtoisittekin. Varoituksen sana kaksi: ne saapuivat Biancoihin tiistaina, minä rohmusin eilen Vaasan liikkeen kolmanneksiviimeisen parin. Varoituksen sana kolme: ööh…eikö kaikissa itseään kunnioittavissa listoissa olekin kolme kohtaa?

Olin jo suunnittelemassa ulosmarssia Rewell Centerin Biancosta, kun käteni osui vahingossa johonkin mustaan ja muhkeaan. Kokeilin sitä, sain käteeni sen parin ja kokeilin sitäkin. Patsastelin peilin edessä etu- taka- ja sivuperin huolestuttavan kauan. Vilkaisin hintalappua, pysyin juuri ja juuri pystyssä ja päätin tulla hakemaan popot myöhemmin, jos olisin yhä niiden kannalla. Sitten kuvaan astui kaksi kappaletta myyjiä.

Myyjät ovat niitä inhottavia ihmisiä, jotka vaihtavat surutta vaikka kaikki rahasi kulmikkaisiin pahvilaatikoihin sileissä paperikasseissa. Niitä, joiden suussa “kiitos tosi paljon” tarkoittaa “syöt loppukuun pelkkää kaurapuuroa”. Tämänkertaiset olivat sitä pahinta laatua; samaa mieltä minun kanssani. Siispä työnsin kortin lukijaan.

En kadu. Kengät ovat kauniit, kiilakorkoiset ja umpinaiset sekä paljon enemmän minun tyyliäni kuin vielä mikään tänä keväänä. Tyttömäisyys ja minimalistisuus, vahvat värikontrastit ja Puft bootit elävät elämänsä onnellisina loppuun saakka. Sen pituinen se.