Koko lähipiirini voi allekirjoittaa seuraavan väitteen: en ole farkkutyttöjä. Mulla oli farkut jalassa viimeksi syyskuussa, sitä edeltävää kertaa saadaan etsiä aina huhtikuuhun asti. Farkkuolo iskee harvoin, mutta kun se iskee, oikea vaihtoehto on Cheap Monday, erittäin kapeat lahkeet ja erittäin jenkkimaanviljelijä-sininen sävy.

Sen lisäksi, että reilun vuoden ikäiset Cheap Mondayni ovat tähän asti ainoat farkut, jotka istuvat alakroppaani, ne ovat myös ainoat farkkuni. Olen hankkiutunut muista eroon huomaamatta ja kaikessa hiljaisuudessa: yhdet saivat uuden kodin Annin luota, toiset Piian, loput vein kierrätykseen tai pätkin sortseiksi ja jätin käyttämättä. Farkkulegginsien valtakausi, jolle ei loppua näy, on kuin lahja taivaasta meille, joiden takapuolen, jalkojen pituuden ja lonkkaluiden sijainnin suhde ei nyt vaan sovi yhteen mallikansalaisten kanssa, mutta silti olemassa on oltava se yksi pari farkkuja. Niitä päiviä varten, kun on farkkuolo, oli niitä sitten kolme tai kolmesataa per vuosi.

Hellyyttäviä yksityiskohtia elämässäni, osa 2: luurankovedin. Ihanaa olla niin fiksu, että olisin ehkä tajunnut ilmankin.