Kiitän sinua, wordpress. Halusinkin olla trendikkäästi blur.

Tämä tässä yllä on päivän feikkiasu. Mulla oli oikeasti tuo mekko, nuo sukkahousut ja tuo neuletakki. Sen sijaan mulla oli väärä kaulakoru ja aivan väärät kengät, joten päätin teeskennellä tasan yhden kuvan verran, että näytin ihan yhteensopivalta.

Mekko on heinäkuinen hankinta Ivana Helsingin näytekappalemyynnistä. Sain sen alle kolmanneksella alkuperäisestä hinnasta, koska selän nepparirivistöstä puuttuu kaksi. Mulla on ne nepparit, mutta vasara ja ruuvimeisseli ovat aina eri paikoissa enkä ole saanut aikaiseksi.

Onneksi on neuletakit, isot Vilan neuletakit. Onneksi on myös Swedish Hasbeensin puupohjaiset nilkkurit ja Selected Femmen metallipyörylöin varustettu pussukka, joka ratisee kivasti ja haisee nahalta. Onneksi on ikivanha puutuoli ja sen pari, joka käy kameranjalustasta kun sille ensin pinoaa 16 paksua kirjaa.

Onneksi on kaikki.

Translation: today’s fake outfit. For school I wore a pair of wrong shoes and a wrong necklace, but I really wasn’t able to post so WRONG outfit here. Forgive me. Dress from IVANAhelsinki, ankle booties from Swedish Hasbeens, oversized cardigan from Vila and a tiny black pouch from Selected. It crackles like an egg shaker.

Muistatte sen lastenlaulun Villestä ja Vallesta. Valle piti mahasta varsinkin kun se oli täysi.

Ja Ville piti rahasta. Villeen on helppo samaistua, kukapa ei pitäisi rahasta. Sitä vastaan saa kenkälaatikoittain tuoksuvaa mustaa nahkaa ja asvalttiin kopsahtelevia korkoja. Jos on rahaa, voi lähteä ex tempore pakoon himmenevää syksyä. Jos on rahaa, voi lähteä sinne missä syksy on, kun kesä alkaa ahdistaa. Jos on rahaa, voi laittaa pitsan päälle liikaa pinjansiemeniä (4,30 €/80 g).

On ehkä selvää, että näiden hinnalla olisi saanut kahdettoista muut, mutta minä halusin nämä kahdet. Swedish Hasbeensin mustat, puupohjaiset nilkkurit, jotka olisivat liian kompromissi mikäli olisin missään vaiheessa innostunut puukenkätrendistä. Ja Minna Parikan rusetilliset ystävät kolmen sentin minikorolla (ei kitten heel, minikorko) jotka olisivat ihan liikaa, elleivät jostain syystä vain olisi niin rennot.

Ai niin. Pidän minä mahastakin, vaikken kovin paljon silloin kun se on täysi. Jos maha on täysi, se tarkoittaa ettei sinne enää mahdu lisää.

Viime tiistaina minä ja Haribon nallekarkit suunnistettiin ekaa kertaa Tallinnaan. Kaupunki oli kaunis ja kaupunki oli karu. Vanalinnan viistoilla kujilla asui Koukkujalka. Eläintarhan huuhkajat ei pitäneet musta ollenkaan. Pukeuduin hätkähdyttävän yllättävästi MBMJ:n farkkusortseihin, converseihin, Just Femalen toppiin ja Tero Kuitusen timanttikoruun, jonka nappasin matkaani kahden tunnin haahuilukierroksellani Helsingissä. Nappasin jotain muutakin (ks. alin kuva) mutta jutellaan siitä vähän myöhemmin.

Translation: last tuesday I headed for Tallinn. The town was beautiful, ascetic, beautifully ascetic. I dressed sooooo surprisingly: MBMJ shorts once again, once again paired with my leather Converses. On tuesday, when I was messing around Helsinki waiting for the boat to leave, I did a purchase – a purchase I want to tell you about later.

Vilkaisin pitkästä aikaa Indiedaysiin ja rekisteröin Marimekon viime viikon kuumimmaksi puheenaiheeksi. Vaikka mä en olekaan saanut siitä hyvästä valita itselleni syysmallistosta kivoimpia (en vastustaisi) ajattelin vähän osallistua.

Mulla ei ollut pienenä yhtään tasaraitaista tai pallollista maripaitaa, olin niitä amerikkalaisen kulutusyhteiskunnan pyörryttämiä lapsia, joilla oli poskilla suklaavanukasta ja collegessa Meg ja Herkules. En kurkistellut Unikko-verhojen raoista, en käpertynyt raitapyyhkeeseen kylvyn jälkeen ja taisin saada ekan Marimekon paitani kymmenvuotiaana, kun luokan merkkiprinsessoillakin oli. Siinä paidassa oli unikkoja. Kaksi viikkoa myöhemmin sotkin sen erikeeperiin, joka tunnetusti vesiliukoisena ei luonnollisestikaan lähtenyt enää pois.

Olen kuusitoista, kypsässä iässä. On hyvä aika myöntää, että ketjuliikkeet eivät tarjoa enää oikein mitään ja että ratkaisu löytyy Marimekolta. Että voisin adoptoida syysmalliston kokonaisuudessaan ja että Fredalla vastaan kävelee rouva, ehkä 65 vuotta, jolla on päällään minun takkini.

Tunnustakaa, tekin, jotka vihaatte Marimekkoa sen kaiken edustajana, mikä yhteiskunnassa on pielessä – persoonattomiin perinteisiin juuttumisen, säkkimäisyyden ja sen kirotun unikkokuosin – tämä näyttää hyvältä, ja samoin näyttää otsikon slogan. On tullut aika olla siitä ylpeä.

Translation: Marimekko A/W 2010. Looks good, doesn’t it?

Tänään on ollut oikein muhkea päivä. Olen syönyt mansikkakääretorttua ja saanut postista ison, ruskean paketin (ruskeus on oleellinen tekijä). Olen ollut lukion kakkosluokkalainen. Olen syönyt kanakotzonen ja katsonut Wild Childin, joka saattoi olla surkein ja viihdyttävin milloinkaan näkemäni romanttinen komedia.

Sitä ennen kuitenkin vaatekerta, jossa olin lukion kakkosluokkalainen. Sekin on muhkea, kuin myös poseeraukseni, joilla demonstroin Annille, miten säärilleni käy aina kun joku lähestyy niitä kameran kanssa. Mun polvet on oikeasti niin pihdissä, että väännän niitä epäterveellisesti sivulle aina valokuvissa. Muistakin syistä kiukkuilevat polveni eivät oikein pidä kameroista.

Päältä löytyi itsetehty mekko, jonka alta määräaikasiskolta joululahjaksi saatu teeppari. Kaulassa riippui Accessorizen huivi ja Tero Kuitusen keraaminen timantti. Jalassa iänikuiset Vagabondini ja käsipuolessa punainen Swedish Hasbeen, joka ei ehtinyt kuviin asti.

Translation: today has been a very muhkea day (I couldn’t remember the exact word the Bear in the Big Blue House always uses. Do you? The word he keeps repeating when something is really exciting or marvelous?) and nothing would fit to a muhkea day better than my self-made dress, the Accessorize scarf or the diamond necklace by Tero Kuitunen. I rode my bike to the local post office to get a very, veeeeery muhkea and brown package, and next I think I’m gonna watch Confessions of the Shopaholic. Just to remind myself I cannot order this muhkea packages every time I want to. And maybe because Hugh Dancy is so cute speaking Prada.

Oon menettänyt uskoni tähän maailmaan. Edes Gives me hope ei lohduta. Muistatteko sen ajan, kun vuodatus.net oli enemmän sääntö kuin poikkeus ja blogilistan luetuimmissa kiikkui joukko askartelublogeja? Muistatteko, kun Trendin bloggaaja-artikkeli ilmestyi helmikuussa 2008 ja kun joku henkäisi varovasti, että ehkä jonain päivänä blogit ovat varteenotettava media? Muistaako kukaan sitä, kun negatiivinen kommentti oli yhtä kuin ‘toi mekko ei oikein sovi sun tyyliin’ ja sata lukijaa oli ihan käsittämätön määrä? Kun tämä olisi ollut ihan laadukas asukuva?

Laadukkaan asukuvan teeppari on Zarasta ja kaulakoru Tero Kuitusen. Farkut ovat JC:stä. Mä menen nyt kuuntelemaan Cocoonia ja toivomaan, että se iso panda On my wayn musiikkivideosta tulee ja vie pois idiootit.

1700-luvun markkinat. Jumalaista omenatoffeeta, symppis alpakka, jolla oli varmasti hyvin kuuma, uusi tyhjä muumikirja ja vähän lisää valokuvia Herra Hakkaraisen limsapullosta. Olen saattanut valokuvata jokaisen Herra Hakkaraisen limsapullon, jonka olen ikinä ostanut. Mutta se nyt vaan on niitä asioita, niitä valokuvattavia asioita.

Translation: yesterday we visited a fair in the style of 1700’s. I ate some delicious apple fudge, drank some lemonade and photographed the bottle. I also took some photoes of my outfit, but I look way too waistless AND hipless (not ready to face the facts) in them.

En harrasta pystysuunnassa otettuja kuvia. Tämä oli kuitenkin kaikkein paras, joten päätin poiketa huonoksi koetusta, mutta jotenkin rauhoittavasta perinteestä. Keskiviikkona puoli tuntia ennen Kouvolan-junan lähtöä Carrolsin edessä napattu asukuva © Enna kertoo karua tarinaa siitä, mihin olen koko kesän ajan pukeutunut: sortsit, joku satunnainen toppi ja jotkut satunnaiset kengät, joissa on tosi tosi litteät pohjat. Tiistaina Tallinnan eläintarhassa mulla oli mekko ja sukkahousut, se oli hieno kokemus.

Päällä oli siis Marimekon anorakki ja sateenvarjo, Marc by Marc Jacobsin farkkusortsit, Lumin pikkulaukku, Vagabondin ballerinat ja Accessorizen huivi Tallinnasta. En yhä vieläkään tiedä, mitä se maksoi, mun päänsisäinen valuuttamuunnin on säädetty pysyvästi tarkkailemaan punnan kurssia.

Translation: an outfit I travelled in on wednesday. From Tallinn to Helsinki and from Helsinki to Kouvola (I’ve never been in Kouvola before. It was veeeery exciting.) Anorak and an umbrella from Marimekko, shorts by Marc by Marc Jacobs, baggie by Lumi, ballet flats from Vagabond. The dotted scarf it from Accessorize. I still don’t know what it cost, Estonian crowns aren’t exactly my thing.

Onko väärin rakastaa jotain, minkä on itse tehnyt? Ellei, rakastan. Malli ei sentään ole minun vaan Yoshiko Tsukiorin. Jätin hihat pois, koska halusin ja ehkä vähän siksi, että kyllästyin ompeluun juuri kriittisessä hihankiinnitysvaiheessa. Kangas on hyvin paksua ja tosi harmaata, tarkoitettu jonkun muun olohuoneen verhoihin.

Voisin kirjoittaa sille kirjan. Sen juuri sopivan liian lyhyelle mitalle ja sille, miten siitä tulee vahvasti mieleen Minimarketin punahilkkamekko, jota metsästin koko viime talven itku kurkussa löytämättä. Vastalaskoksille, joista yksi on leveämpi kuin muut. En kuitenkaan kirjoita, sillä herätyskello soi huomenna kuudelta ja minulla on vielä tehtävää. Nägemiseni – huomenna kutsuu Tallinna, keskiviikkona Ennan mökki, perjantaina ehkä jokin muu salaperäinen paikka. En tiedä vielä ja olen siitä onnellinen.

Translation: I made a dress. Is it wrong to love a dress you’ve made yourself? See you soon, now I’ll get some sleep. I’ll have to wake up at six a.m. to catch the train that takes me closer to Tallinn.

Ettehän lyö jos kerron, että musta koko syksy on yksi iso plus. En pidä kuumasta enkä pidä kesävaatteista. En pidä jäätelöstä enkä pidä löhöilystä. En pidä sanasta löhöily enkä sanonnasta “kesä kuivaa minkä kastelee”, koska hitaasti kuivunut mikä tahansa kuuluu mun kamalimpien asioiden top kymppiin. Samalle listalle pääsee myös yleinen tahmeus, johtui se sitten lämpötilasta, turkinpippurirouheesta sormissa, jäätelöstä tai aurinkorasvasta.

Sen sijaan pidän syysvaatteista. Tänään mulla oli huivi kaulassa. Lisäksi oli Marimekon anorakki, Monkin raitatossukat ja Very by Vero Modan housut – niiden lahkeet sentään vielä käärin nilkan yläpuolelle. Pidän myös siitä jokasyksyisestä neule- ja ompeluinnostuksesta, joka kestää keskimäärin yhden neule- ja yhden ompelutyön ajan (se riittää). Pidän tanssivien myiden lyhdystä. Pidän uudesta sängystäni ja Kyöstistä, jotka eivät ehkä liity syksyyn mutta ovat yhtä kaikki kivoja.

Maanantaina lähden huikealle ulkomaanmatkalle Tallinnaan. En tiedä olenko menettänyt mitään vaikken olekaan käynyt siellä ikinä – jos olen, nyt olisi hyvä aika kertoa, mitä.